ILgron11 Ei riitä, että osaa nousta hevosen selkään, on osattava myös pudota.

Yhteisöllisyys maan tapako

Ministeri Päivi Räsänen kehottaa suomalaisia yhteisöllisyyteen. Taitaa vaan olla niin, että yhteisöllisyyteen opitaan pienestä pitäen.  Kun lapset elävät lähellä isovanhempiaan, serkkujaan ja muita sukulaisiaan, on selvää, että yhteisöllisyyteen ollaan  aikuistuttuakin valmiimpia. Kun nuo mainitut läheiset ovat hajallaan maan ja maailman eri kolkilla, eivät yhteydet välttämättä ole yhtä luontevia.

Lähiympäristössäni, Helsingissä on useita useamman sukupolven perheitä. Vaikka asunnot ovat erillisiä, lähellä toisiaan, samassa pihapiirissäkin, kanssakäyminen eri sukupolvien kesken on runsasta. Joskus rikasta ja antoisaa, joskus paimentavaa ja välillä hankalaakin.  Siinä opitaan erilaisten kokemusten kautta elämää.

Asun lasteni ja lastenlasteni lähellä. Omat tilat antavat tilaa myös omalle elämälle. Yhteisöllisyys liian liki, saman katon alla voisi olla erilainen kokemus, johon minusta ei ehkä olisi.

Myös maaseudulla vapaa-ajan  lähiympäristössäni, ruotsinkielisellä alueella, asutaan eri sukupolvien yhteisöissä.

Yhteisöllisyys toki on muutakin kuin lähiasumista.

Yhteisöllisyydelläni on juuret lapsuudessa,  jolloin isoäiti asui meillä. Hän, vanha väsynyt ihminen, kaipasi kuitenkin aina omaa kotia. Sellainen oli viety naapuritilan lainojen takauksiin.   

Kerran alkanut oma asumisyhteisöllisyyteni jatkui joitakin vuosia kestäneen katkon jälkeen.  Muutimme isäni lähelle.  Seurallinen ja avulias isäni otti lapseni suojaansa ja seurakseen. Hän huolehti monella tavalla heistä samoin kuin meistä aikuisistakin. Lapseni eivät unohda vaarin tarjoamia ruokia ja lämmityskahveja. Koulusta oli turvallista palata, kun saattoi mennä vaarin luo.  

Ennen tähän yhteisöön liittymistä asuimme kerrostalolähiössä, jossa oli paljon maalta kaupunkiin työn perässä muuttaneita. Useimmilta perheiltä olivat yhteydet isovanhempiin joko katkenneet tai satunnaisia.  Yhteisöömme kuului naapurin leskirouva, joka huolehti ensimmäisestä lapsestamme. Kun lastentarha järjesti isovanhempien päivän, paikalle tuli vain muutama isovanhempi, naapurin rouva, ottomummina ja isäni.  Aivan toisenlainen kokemus on tullut nykyisen asuinalueeni lastentarhan isovanhempien päivästä. Isovanhempia tulee paljon paikalle.  Tuntuu, että yhteisöllisyys on enemmänkin maan tapa. Se ilmenee selvästi eri laisissa yhteisöissä, erilaisessa muodossa.  

Kun  ihmiset ovat auktoriteettiuskoisia, haluaisinkin kysyä ministeri Räsäseltä millä keinoin hän yhteisöllisyyttä kehittäisi ja minkä muotoisena. Erityisesti  kiinnostaa yhteisöllisyyden muodostaminen juuri niiden ihmisten kohdalla, joilla tällaista perinnettä tai yhteisöä ei ole tai ei ole koskaan ollutkaan? 

Olisiko yhteisöllisyydessä alueittaisia eroja lajin suhteen? Mikä on parasta yhteisöllisyyttä?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän marjattahalkilahtiblogituusisuomifi kuva
Marjatta Halkilahti

Voin yhtyä ministeri Räsäselle esittämääsi kysymykseen.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos Marjatta kommentista. Yksi ystäväni laittoi fb:heni kommentin, että hän ei jaksaisi sellaista yhteisöllisyyttä mistä kirjoitan, kun ei ole lapsuudessaan tottunut. Tuntuu, että ystäväni maailmalla nauttivat ja iloitsevat monen sukupolven yhteisöstään, eivät jätä vanhojakaan ulkopuolelle. Näin on myös suomenruotsinkielisten.

Pirkko Leskinen

Suomalainen yhteiskunta ei hyväksy isovanhempia perheeseen kuuluviksi, se tuli todistetuksi egyptiläisen Eveline Fadayelin ja venäläisen Irina Antonovan omaisten taistellessa äideille ja isoäideille oleskelulupaa.
Eräs inkeriläinen isoäiti taistelee edelleen jo kolmatta vuotta vammaiselle lapsenlapselleen oikeutta tavata omaisiaan, viranomaisedunvalvojan mielestä tapaamiset eivät ole aikuisen vammaisen edun mukaisia.

Eräs vanhusten palvelukoti ei päästä asukkaan tytärtä, jolla kehitysvammainen lapsi tapaamaan äitiään.

Letteloa voisi jatkaa, harvat omaiset kuitenkaan uskaltavat tulla julkisuuteen, koska pelkäävät kostoa.

Hesarissa oli 12.8 juttu "Suomi, perhesuhteiden kehitysmaa, Mummot, tervehtiminen, yhdessä syöminen ja vieraanvaraisuus ovat kehitysmaiden lääkkeitä suomalaisten ongelmiin.
Jutussa haastateltu nepalilainen Bhola Dahal toteaa, "tärkeää on yhteisön harmonia ja perheen tuki, jakaminen ja välittäminen perheessä, sukupolvien tuki ja isovanhemmat.
Isoäitien hoitamista lapsista tulee hyviä ihmisiä. lapset oppivat huolehtimaan nuoremmistaan. he kuulevat tarinoita, jotka innostavat mutta kertovat myös vaikeuksista.
Ei ole olemassa asennetta, että kehitysmaista voidaan oppia."¨¨

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Hyvä keskustelun avaus. Olen ihmetellyt näin rajoittunutta perhekäsitystä. Sehän on haitta silloin, kun joutuu viranomaisten kanssa tekemisiin kuten esimerkkisi osoittavat. Voi olla, että kaikki tähän liittyvät haitat, esteet ja harmit eivät edes ole nousseet esille.

Isovanhemmathan eivät saa huoltajuutta lapsenlapsistaan ( esim. lapsen vanhempien kuoltua) elleivät mahdu viranomaisten ikäskaalaan.

Yhteisöllisyyden kieltämistä tapahtuu eri tavoin. Kaikki eri ilmmiöt pitäisi kaivaa esillle ja yrittää saada poliitikot ymmärtämään ja muuttamaan vallitsevaa linjaa. Siis vielä: Mitä tekee Päivi Räsänen näille asioille? Miten vaikuttaa yhteisöllisyyttä parantavasti? Hänhän aiheen nosti esille.

Toimituksen poiminnat